Tämä päivä sisälsi enemmän kuin lääkärin määräämän annoksen. Mikään ei tuntunut riittävän.

Kävin kuukauteen ensimmäisen kerran ihmisten ilmoilla. Lääkärikäyntejä en laske ihmisten ilmoilla käymiseksi, koska lääkärit ovat ihan oma kansanosansa, jotka ovat kaiken ihmisyyden yläpuolella. Kuten myös opettajat.

Anyway ja how. Ulos lähteminen vaati ekan puolikkaan. Siitä nyt seurasi lähinnä nälkä-kasvaa-syödessä tyyppinen reaktio. Autossa meni ihan jees saksanpolkan tahdissa "Feuer frei". Autosta ulos astuminenkaan ei tuottanut isompia. Paitsi selässä, josta kerrotaan kertomuksen jatko-osassa. Mutta ans olla, kun piti astua hypermarketin oven sisäpuolelle, niin johan läks. Puolikas. Oli vähän kuten Teletapeissa, uudestaan.

Viimeinen niitti oli mummot kassalla. Tiedättehän. Kerran iski paine moisessa tilanteessa ilman mummoja ja ko. ihmisryhmä ei nyt helpottanut ihmisraukan oloa sekunnin sekunnisosan vertaa. Sekunnisosa on sitten muuten olemassa, Tiedän, koska se on minulle kerrottu.

Otin kotona vielä vähän, koska takkapuutkin alkoivat jo vituttamaan.

Juurinaisella hetkellä en ole täysin varma, että tottuuko kaikkeen muuhun paitsi jääpalaan hanurissa, koska se ehtii sulamaan ennen tottumista. En myöskään tiedä, että kuinka pitkälle osaan suhtautua tähän huumorilla ennenkuin kääntyy harmituksen puolelle. Toki elämässä pitää ottaa uudet kokemukset vastaan avoimin mielin, mutta eikö nyt joku roti tarttis olla. Ei ole yhtään Nykäsmäinen olo "ehkä otin, ehkä en". Takuulla otin. Mutta en tarjoa muille.

Mielenkiinnolla jälleen uutta huomenta odotellessa.

edit: Siinä vaiheessa, kun liityn takaisin kirkkoon mut voi viedä piikille.