Herääminen on aina vaikeaa. Nyt siitä on tullut vielä vaikeampaa.

Kuinka helpolta ja kuinka hirvittävän vaikealta tuntuukaan jäädä pimeään huoneeseen peiton alle. Olla avaamatta verhoja. Olla menemättä syömään aamiaista. Olla tekemättä mitään. Olla.

Kuitenkin olemisen sietämättömyydessän ihmisraukka jää kuuntelemaan itseään. Kaikkea itsessä. Nipistystä vatsassa. Vihlaisua selässä. Tunnetta kurkussa. Kaikkea. Ja mikä pahinta; mitä kuuluu Rakkaalle rinnassa?

Uuteen huomeneen lähden liikkeelle jälleen Bisoprololilla ja Opamoxilla. Ei kai tähän muuta voi todeta kuin lainaten erään kauniin Suomen kaupungin, ah niin kunniakasta ja rakastamaani valkkua, "näillä mennään". Paremminkin voisi.